maanantai 6. huhtikuuta 2015

Vieras saapuu

Aho seisoi Lokin kannella ja haisteli savolaista järvituulta. Ilmavirta tuntui kasvoilla mukavan viileänä, sillä päivä oli paahteisen helteinen. Aho tunsi hikipisarat niskassaan ja kaivoi taskustaan nenäliinan itseään kuivatakseen, mutta tunsi siitä huolimatta muutaman pisaran jatkavan matkaansa ahtaan paidankauluksen suulta alaspäin pitkin selkäpiitä.
- Jahka pääsen verstaalle, saa takki ja tämä kirottu solmuke lähteä yksin tein, Aho manasi mielessään.
Hän rummutti vähän hermostuneena sormenpäillään puista kaidepuuta ja tähysi kohti rantaa. Höyry-Kuopion suuret satamarakennukset näkyivät jo, samoin satamassa alati vellova ihmispaljous, mutta vielä menisi tovi, ennen kuin hän pääsisi astelemaan siltaa pitkin laivasta alas. Kuinka paljon mieluummin hän olisikaan tullut höyrymoottoripyörällään! Sää olisi ollut ajeluun ihanteellinen. Mutta "Elliin" oli tullut senlaatuinen vika, ettei sillä ajeltaisi vähään aikaan yhtään minnekään. Toivoa sopi, että Minnalla olisi yltäkylläisissä varaosavarastossaan sopiva paineentasausventtiili.
Aho oli jokin aika sitten kuullut eräältä keskieurooppalaiselta harrastajalta vinkin siitä, miten höyrymoottorin suorituskykyä pystyisi helposti parantamaan, mutta kokeilu oli päättynyt katastrofiin. Pelkkä muisto puistatti, sillä Ahon saamat palovammat eivät olleet kaikilta osin vieläkään parantuneet täydellisesti, vaikka tapahtumasta oli jo kuukauden päivät.

Lokki päästi kumean törähdyksen ja sen jälkeen kovaäänisistä kaikui "Kuopijoo, Kuopijoo!", informaatioksi kauempaa saapuville ja paikkoja tuntemattomille. Näkyipä ykkösluokassa olevankin jälleen kerran parempaa väkeä Venäjänmaalta, arvatenkin matkalla virkistymään Runnin höyrykylpylään. He odottivat kärsivällisesti omassa hytissäään muun väen rynnistäessä laivan kannelle. Ensimmäisen luokan matkustajat pääsisivät joka tapauksesta laivasta ensimmäisinä ja totta tosiaan, Ahon katse erottikin jo satamasta univormuihin pukeutuneet laukunkantajat, valmiina palvelemaan aristokraatteja heidän siirtyessään Runnille vievään laivaan. Aho katseli ympärilleen ja totesi laivan matkustajajoukon olevan hyvin tavanomaista. Hänen omassa osastossaan oli mukavan väljää, lähinnä kotiinpalaavia ylioppilaita, kaupparatsuja ja virkamiehiä. Rahvaan puoli pullisteli kaupunkiasioille tulevista maalaisista ja yleisesti ottaen kaikilla heillä oli mukanaan jotakin myytävää: voikilo tai -kaksi, munia, lihaa ja niin edelleen.  Aho katseli huvittuneena lyhyenläntää miestä, joka teki matkaa lehmän kanssa, oli arvatenkin tulossa sitä myymään. Matka Ynnykin kanssa oli mennyt tähän asti mukavasti, mutta eikö vain hetki ennen satamaan tuloa lehmälle tullut luonnollinen tarve asioilleen. Mies oli toki tähän varustautunut ja nyt hän odotti laivan saapumista satamaan toisessa kädessä naru, jonka oli sitonut lehmän niskaan ja toisessa  puinen astia höyryävää lehmän lantaa.

Hetkistä myöhemmin Aho seisoi satamamakasiinin edessä ja katseli ihmisvilinää. Laivan matkustajat olivat purkautuneet kuka minnekin. Venäläiset aristokraatit korkeissa hatuissaan ja monokkelit silmällä seuraavaan laivaan, maalaiset, joiden mukana myös mies lehmineen, kaupungille päin. Satamamiehet kantoivat ruumasta tavaraa sataman tuntumassa höyryävään lentävään kalakukkoon. Oikeastaan Ahonkin olisi pitänyt jatkaa matkaansa, hetkistä aiemmin laivan kannellahan hän oli malttamattomana odottanut pääsevänsä perille, mutta kävi niin kuin usein ennenkin. Höyry-Kuopion satamaan saavuttuaan kirjalliselle sielulle tyypillinen uteliaisuus sai vallan. Tässä paikassa nimittäin saattoi nähdä aivan mitä tahansa. Esimerkiksi tuolla vähän kauempana erään kalastajalaivan ympärille oli kerääntynyt väkijoukko, satamassa luuhaavia pikkupoikia enimmälti, mutta oli joukossa ihan aikaihmisiäkin. Syy väen mielenkiintoon selvisi nopeasti: kalastajat, kaikkiaan kolme raavasta miestä, laskeutuivat varovasti laivasta lankkuja pitkin alas. Jokainen heistä kannatteli olkapäällään riukua, joka oli kahden raavaan miehen käsivarren paksuinen ja jonka ympärille oli kieputettu velttona makaava, pitkänomainen olio. Olio oli keskeltä paksumpi, ehkä puolet riukua paksumpi, mutta se oheni molempiin päihin. Kun miehet olivat päässeet kantamuksineen rannalle, Ahokin näki sen kokonaan. Käärme oli musta, ja sen täytyi olla lähemmäs kymmenen metriä pitkä. Sen pää roikkui velttona perässä, lähes maata viistäen. Väki ympärillä osoitteli otusta ja sorisi innokkaasti. Ahokin katseli näkyä lumoutuneena. Innokkaana kalamiehenä hän toki oli kuullut Kallaveden käärmeistä ja monista muistakin veden syvyyksissä elelevistä pedoista, mutta vasta nyt hän näki sellaisen ensimmäistä kertaa. Miehet lähtivät kantamuksineen etenemään kohti Raninin kauppahuonetta, jossa käärme epäilemättä paloiteltaisiin, suolattaisiin ja laitettaisiin jäihin mitä pikimmin. Pieni osa ehkä päätyisi kaupungin parhaan ravintolan asiakkaiden lautasille tänä iltana, mutta pääosin saalis epäilemättä lastattaisiin etelään meneviin laivoihin.

Aho seurasi joukkoa katseellaan aina siihen asti, että se hävisi makasiinin nurkan taakse ja havahtui sitten mietteistään. Hän pyyhki jälleen otsaa ja niskaa liinallaan ja päätti käydä juomassa jotakin kylmää. Sataman kapakka ei oikeastaan ollut herrasmiehelle täysin sopiva paikka, koska siellä liikkui usein laivojen tuomaa arveluttavaa väkeä, mutta juuri siitä syystä Aho aina silloin tällöin pistäytyi siellä. Useammin kuin kerran hän oli päätynyt puheisiin kaukaa toiselta puolelta maailmaa palanneiden merimiesten kanssa ja kuullut mitä ihmeellisempiä tarinoita elämästä merien takana.

Astelleessaan kohti Sataman Helmeä hän näki sen edustalla vanhan tuttavansa. Salmela oli hänelle tuttu jo lapsuusvuosilta Iisalmesta. Hän oli pestautunut laivaan jo poikasena. Nyt hän oli ahkeran ja rehellisen luonteenlaatunsa vuoksi edennyt jo perämieheksi asti Kuopion ja Pietarin väliä liikennöivällä laivalla ja oli näin tuttu näky Höyry-Kuopion satamassa. Salmela näkyi kovistelevan pientä räkänokkaa, jollaisia oli satamassa paljonkin. Köyhät, vanhempiensa huonosti kasvattamat ja vielä huonommin syöttämät pojannulikat viettivät aikaansa satamassa ja pihistivät vähän sieltä, mistä vain jotakin irti saivat. Yleensä he kuitenkin valitsivat uhreikseen vanhuuden höperöt tai kokemattomat kaupunginkävijät. Tämä kutale oli osoittautunut erityisen häpeilemättömäksi kun oli käynyt varastamaan arvokkuutta uhkuvalta aikamieheltä.

Parivaljakkoa lähestyessään Aho kuitenkin huomasi, että aivan tavallisesta ripittämisestä ei ollut kysymys. Ahon huomattuaan Salmela tervehti tätä ja nappasi kiinni pojasta, joka oli havainnut huomion herpaannuttua tilaisuuden pakenemiseen. Poika sähisi, riuhtoi ja potki, mutta Salmelan kouran ote hänen taklinsa selkämyksestä piti. Salmela kertoi yhyttäneensä pojan pahoilta teiltä ja tuntevansa tämän, sillä kyseessä oli hänen vanhan kapteeninsa Helmisen poika. Helminen oli muinoin auttanut Salmelaa, joten hän katsoi olevansa kunniavelassa miestä kohtaan, joka pojan kertoman mukaan oli viimeisellä matkallaan sairastunut pahasti ja edellisenä talvena kuollut pois. Pojan arveluttavamaineisesta äidistä ei kai kellään ollut tietoa, kaikista vähiten pojalla itsellään.
Aho katsoi tuota resuista pikkupetoa, joka tempoili ison miehen otteessa. Pojan naama oli likainen, tukka sojotti lakin alta joka suuntaan ja nenästä valui vihreä räkä. Ahoa tympäisi, sillä hän ei olisi ollenkaan jaksanut osoittaa myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta tuota itselleen vierasta ja suoraansanottuna aika vastenmielisen näköistä onnetonta kohtaan. Kuitenkaan hän ei voinut ohittaa velvollisuudentuntoaan, sillä hän tiesi hyvin, mitä hänen odotettiin tekevän.
- Olkoon, hän huokaisi ja katsoi haikeasti kohti Helmeä, jossa vierailu jäisi nyt toiseen kertaan.
- Otan pojan mukaani. Minna, jos kuka tietää, mitä hänelle on tehtävä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti