maanantai 22. kesäkuuta 2015

Väinölänniemen vetehiset

Minna katseli Kallaveden aaltoihin. Oli kuuma päivä, liian kuuma. Päivä oli puolessa, joten arvattavasti muutaman tunnin kuluttua lämpö olisi sietämätöntä. Kohta pitäisi lähteä kotiin, että ehtisi viileisiin huoneisiin ennen sitä. Niin paljon kuin Minna nauttikin säännöllisistä ja kuntoa ylläpitävistä kävelylenkeistään, tällä hetkellä hän olisi kaikista mieluiten istahtanut höyrymoottoripyöränsä selkään ja hurauttanut ilmojen halki takaisin Kanttilaan. Ja vaikka hän oli kävelyhousuistansa hyvin ylpeä, eikä normaaliolosuhteissa olisi suostunut lähtemään retkilleen hameessa, tällä kertaa hän olisi mielellään käärinyt hameet lanteilleen ja käynyt kahlaamassa viileässä rantavedessä.

Minna oli hankkinut kävelyhousunsa pari vuotta sitten liikuntaa ja retkeilyä varten. Hän oli tilannut hyvää, ei hienoa, vaan ilmavaa ja kestävää herrojen puvun kangasta ja ommelluttanut räätälillä mittojensa mukaan väljät ja urheilulliset liikuntahousut. Kylläpä siinä oli ollut kaupungin herroilla nieleskelemistä! Kuinka paljon ylenkatsetta hän olikaan saanut niiden housujen takia kestää! Innokkaimmat olivat louskuttaneet leukojaan edessäpäin, eikä se tuntunut miltään, sillä Minna harvoin jäi sananvaihdossa kakkoseksi. Mutta kaikista ikävimmiltä tuntuivat ne puheet, jotka puhuttiin selän takana. Ja Minna tiesi, että niitä puheita pitivät ennen kaikkea naiset, hänen entinen ystävänsä Elisabeth esimerkiksi, joka vaihtoi vieläkin toiselle puolelle katua, jos Minna tuli vastaan housuihin pukeutuneena. Mutta vieläkin katselleessaan housujaan ja työntäessään kädet taskuihin, Minna tunsi housuista suurta mielihyvää, eikä niiden käytännöllisyyttä voinut kiistää luontoretkillä. Kuinka monin verroin hankalampaa olisi kiivetä Puijolle tai purjehtia Myhkyriin pitkässä hameessa? Niin hyviksi housut olivat osoittautuneet, että Minna harkitsi teettävänsä vielä toisetkin. Ehkäpä hän tilaisia kirkkaanpunaista kangasta? Mitähän Elisabeth siitä tuumaisi? Saisi varmasti slaagin! Ajatus nosti virneen Minnan suupieleen. Aiemmin heidän välirikkonsa oli painanut hänen mieltään kovin, mutta vuosien mittaan hän oli oppinut, että asioita joille ei mitään voinut, ei kannattanut liikaa vatvoa.

Minna katsahti vielä välkkyvään järvelle, helli hetken aikaa ajatusta siitä, että riisuisi nopeasti vaatteensa ja pulahtaisi veteen, mutta hylkäsi sen oitis. Vaikka hän ei liikaa vaivannut mieltään muiden kuin ystäviensä ajatuksilla, ei hän kuitenkaan halunnut tulla yllätetyksi ilman rihmankiertämää. Sitä paitsi tämä Väinölänniemen ja Rönön välinen salmi oli vetehisten aluetta ja vaikka hän olikin immuuni vedenneitojen laululle, olivat ne hänen mielestään raivostuttavaa sakkia. Ja aivan kuin ajatusten kutsumana, eikö tuolla jo vesi poreillutkin sen merkiksi, että hänet oli huomattu. Minna kääntyi nopeasti jatkamaan matkaa, sillä paras tapa suhtautua vetehisiin oli olla huomioimatta niitä, mutta arvasi jo pelin menetetyksi. Nyt kuului jo pyrstön loiskahdus ja lisää poreilua. Pian Minna näki silmäkulmastaan siniviheriäisten olentojen liukuvan vuoroin vedenpinnan ylä- ja vuoroin alapuolella.
"Mitä siellä hikoilet, tule uimaan!"
"Täällä on ihanan vilpoisaa, tsihihii!"
"Tule, niin viemme sinut Ahdin pitoihin!"
"Katsokaa tytöt, mitä hänellä on jaloissaan!"
"Hihihihiihihihii!"

Minna kiristi vauhtia, mutta tiesi sen turhaksi. Kääntyessään Väinölänniemen kärjestä takaisin kaupunkiin päin, kiersivät vetehiset niemennokan ja seurasivat perässä. Mokomatkin puoli-kalat! Paitsi, että vetehiset olivat kuolettavan kauniita nuoria naisia ja miehiä, olivat ne myös aivottomia kanoja. Kokemattomille nuorille, humalaisille ja maalaisille ne lauloivat viekoittelevasti ja olivatkin saaneet monta onnetonta houkuteltua veden syvyyksiin viimeiseksi jääneelle uintireissulle. Erityisesti ne olivat erikostuneet onnettomien ihmisten houkutteluun aaltoihin vakuuttamalla, että siellä odottaisivat ikuiset Ahdin pidot. Tutuille ja vetehisiin tottuneille kaupunkilaisille he eivät sensijaan sulosointujaan tuhlanneet, koska tiesivät yritykset turhiksi. Sen sijaan ne kiusasivat rasittavilla renkutuksilla, pilailivat toisen kustannuksella ja hävyttömimmät huutelivat jopa kaikkea rivoakin. Minnasta, joka vetehisistä huolimatta säännöllisesti kävi Väinölänniemellä kävelyretkillä, he pitivät erityisesti. Mikä siis tarkoitti sitä, että kaikista pahimmat solvaukset oli varattu juuri hänelle.
Puuskuttaen, hikihelmet otsalta valuen Minna paineli rantapolkua eteenpäin. Yritti sulkea korvansa vetehisten ilkamoinnilta, mutta tiesi, että pääsisi niistä eroon vasta Kuopionlahden pohjukassa, jossa tiet väkisin eroaisivat.

Kotikadulle Minna tuli hikisenä ja äreänä. Hän päätti laskea pihalla olevan saavin täyteen vettä ja astua siihen viilentämään niin nahkaansa kuin tunteitaankin. Kunpa hänen ei tarvitsisi nähdä yhtään elävää olentoa vähään aikaan! Kotiporttinsa kohdalla hän hätkähti, kun naapurista, valokuvaaja Barsokevitschin pihalta, kuului pamaus ja heti kohta sen jälkeen aidan yli pöllähti savupilvi.
Jaahas, Viktor siellä taas kokeilee jotakin uutta valokuvauskojetta, Minna ajatteli. Höyrymekaniikan ystävänä hän tunsi kiinnostusta, mutta väsymys ja ärtymys veivät kuitenkin voiton. Hän kävisi naapurissa vierailulla myöhemmin.

Kuistille tultuaan piika lennähti häntä vastaan ja jo hänen ilmeestään Minna näki, että yksinäisestä iltapäivästä ei tulisi mitään. Hänen otsalleen nousseet ärtyneet uurteet kuitenkin silisivät, kun hän sai kuulla, kuka häntä salongissa odotti. Juhani oli tullut, kuinka mukavaa!